Kaksi vuotta sitten tänään olin Yhdysvalloissa ja surin Donald Trumpin presidenttikisan voittoa. Kuuluin niihin varovaisen optimistisiin hupsuihin, jotka naiivisti uskoivat tervejärkisyydällä olevan vielä jalansijaa jopa Yhdysvaltain politiikassa. Pettymys demokraattisella itärannikolla oli valtaisa vaalituloksen selvittyä ja melankolian pystyi aistimaan New Yorkin kaduilla.

Vaaleja edeltävät päivät olin kuullut newyorkilaisten ympäri kaupunkia kepeästi viittaavan vaalipäivään maailmanloppuna. Olin bussissa Upper East Sidella nyrkki- ja potkutappelun puhjetessa muutaman matkustajan välille. Paettuani bussista kadulle ajauduin ihmettelemään tapahtunutta muutaman paikallisen kanssa. Heidän näkemyksensä mukaan Trumpin voiton aiheuttama ahdistus on saanut newyorkilaiset niin sanotusti on edge. Ajellessani Uberin kyydissä kohti Times Squarea naiskuski kertoi 5-vuotiaan tyttärensä koulussa järjestetyistä leikkivaaleista, joissa tytär oli äänestänyt Hillary Clintonia. Virallisen vaalituloksen kuultuuan tytär oli puhjennut kyyneliin.

Hillary Clinton New Yorkin katukiveen maalattuna Trumpin antaman lempinimen kera 11/2016

Erityisen pahalta henkilökohtaisesti tuntui pätevän, poliittisesti pitkän uran tehneen naisehdokkaan häviö politiikan kentällä täysin noviisille miesehdokkaalle [Toim.huom. Clinton sai enemmän ääniä, mutta Yhdysvaltain epäsuorassa vaalitavassa äänienemmistö ei takaa ehdokkaan voittoa]. Koin Trumpin valinnan olevan takaisku Yhdysvalloille ja vesittävän Obaman hallintokaudella saavutetun kehityksen, joka on vienyt maata modernimpaan suuntaan.

Sen vuoksi ilahduin kovin, kun kuulin demokraattien saaneen odotusten mukaisesti enemmistön edustajainhuoneessa Yhdysvaltain kongressivaaleissa pari päivää sitten. Erityisesti mieltäni lämmittää tieto ennätysmäärästä tiensä kongressiin raivanneista naisista. Kirsikkana kakun päällä on se, että joukossa on vähemmistöryhmiin kuuluvia edustajia, kuten Bronxista ponnistava puertoricolaistaustainen Alexandria Ocasio-Cortez (josta tulee 29-vuotiaana historian nuorin kongressin naisedustaja), ja ensimmäistä kertaa niin muslimeja kuin seksuaalivähemmistöjen ja alkuperäiskansojen edustajia.

Itsensä edustajainhuoneeseen läpilyöneitä naisia oli yhteensä 109.

Olin pari viikkoa sitten kuulemassa Suomi-Amerikka Yhdistysten Liiton paneelikeskustelua amerikkalaisesta unelmasta ja Yhdysvaltain vetovoimasta nykypäivänä. Panelisteina olivat muun muassa tapahtuman juontaja Tuomas Enbuske, vaatesuunnittelija Paola Suhonen sekä kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki. Keskustelussa povattiin jatkoa Trumpin presidenttikaudelle, mikä on todennäköistä ottaen huomioon istuvan presidentin syrjäyttämisen vaikeuden, vaikka Trumpin suosio onkin tällä hetkellä edeltäjiään matalempi.

Mutta lohduttava oivallus, jonka sain lukiessani Helsingin Sanomien Washingtonin-kirjeenvaihtajan Laura Saarikosken ja Helsingin Sanomien toimittajan Saska Saarikosken kirjaa Trump – Yhdysvaltain presidentti, on se, ettei Trump voittanut, koska on mies. Hän voitti, koska häntä äänestivät maaseutualueiden valkoiset, työttömät miehet. Heitä on paljon, he ovat turhautuneita, ja heihin Trumpin vihaiset puheet työpaikkojen tuomisesta takaisin Amerikkaan vetosivat. Hänen voittoaan avitti myös republikaanipuolueen sisäinen kaaos, joka torpedoi muiden republikaaniehdokkaiden menestyksen. Kirjan mukaan Trump ei edes välttämättä seiso vaalipuheissaan huutelemiensa arvojen takana, vaan toimii politiikassa kuten liiketoimissaan  –  omaa kulloinkin sen mielipiteen, joka edesauttaa häntä parhaimman diilin aikaansaamisessa. Mies on kameleontti.

Vaikka tulossa siis olisi jatkokausi, on demokraatti(naist)en saama vastaisku Trumpin vallalle jo voitto itsessään. Edelliset vaalit olivat maaseudun kouluttamattomien miesten, nämä vaalit kaupunkilaisten ja koulutettujen naisten. Kaksi vuotta sitten olin murheissani, nyt iloitsen.

“They’ll tell you you’re too loud, that you need to wait your turn and ask the right people for permission. Do it anyway.”

Alexandria Ocasio-Cortez